Blogini on täynnä iloista tekstiä, iloisia kuvia ja iloisia tapahtumia. Elämähän ei kuitenkaan ole aina sitä iloa tai hauskuutta. Maailma on julma paikka ja elämä osaa kohdella kaltoin. Ajattelin että teidän täytyy oppia tuntemaan minut paremmin, joten kerron kuka oikeasti olen.
Olette saaneet selville jo blogiini tullessa että olen Ronja, ja 16-vuotias. 17-vuotis synttärini ovat kuitenkin aivan kulman takana. Synnyin Jorvissa, ja olen perheeni kuopus. Minulla on kaksi isoveljeä, sekä kaksi isosiskoa. Vanhempani ovat yhdessä, ja viettivät toukokuussa 20-vuotis hääpäiväänsä. Olen myös täti. Toisella siskollani on 1-vuotias poika. Olen siis aivan normaalista perheestä. Olen läheinen joikaisen perheenjäseneni kanssa ja hyvin kiitollinen tästä.
Minulla ei ole koskaan ollut paljoa ystäviä. Tarhassa, minulla oli kavereinani siskoni, äitini (hän oli ryhmässä lastenhoitajana, se on hänen ammattinsa), ja yksi ystäväni sanotaan vaikka M. Olen vieläkin tekemisissä M'n kanssa ja näemme suunnilleen kerran kuussa tai parissa. Olihan tarhassa tietenkin kaikkia muitakin, mutta pääasiassa olin edellä manituiden kanssa.
Ala-asteella luokat 1-4 onnistuivat hyvin. Ei minulla kavereita pahemmin ollut, ja jos olikin he muuttivat aina jollekkin toiselle paikkakunnalle. Tuolloin kuulin jo joitain haukkuja perääni ja minut jätettiin ulkopuolelle. En kuitenkaan välittänyt siitä. Tuli 5. luokan alku, lähdin reippain mielin kouluun. Tuokin vuosi oli vielä ihan ok, syrjiminen lisääntyi, kaverit vähentyivät niistä paristakin.
Kuudennella kuitenkin alkoi mennä pahemmaksi. Kun tulinkin lähelle jotain porukkaa, minua lähdettiin juoksemaan karkuun. Minulle naurettiin jos vastasin luokassa jotain väärin, minua syrjittiin, minun kanssani olevia yritettiin saada pois luotani etten "pilaisi" heitä, liikuntatunneilla olin aina viimenen valinta, ja se kuka minut joukkueeseensa sai paapatti siitä opettajalle. En kuitenkaan kertonut kenellekkään tilanteesta, koska en tuolloin ymmärtänyt tuota kiusaamiseksi. Kerroin vain kaikille opettajille ja vanhemmilleni että tykkään olla välitunneilla ja muutenkin yksin. Oikeastihan kuitenkin kaipasin seuraa.
Tuli kesä ja edessä oli siirtyminen yläasteelle. Menin sinne hyvin mielin, koska uusi koulu ja täysin uusi luokka. Noh, seiska meni suht hyvin. Mitä kuulin huutoja käytävillä entisiltä luokkalaisilta ja kuulin itsestäni levinneitä juoruja. Sain jopa hyvän "ystävän" jonka kanssa vietin aikaa paljon. Luotin häneen aivan täysillä.
Sitten tuli kasille siirtyminen. Menin hyvin mielin kouluun, koska odottaahan "ystäväni" minua siellä. Kuitenkin heti ensimmäisellä viikolla hän ja hänen kaverinsa (jotka olivat olleet myös minun kavereita edellisenä vuonna) tulivat tokaisemaan minulle ennen tunnin alkua, etteivät ole enään kavereitani eivätkä tahdo minua seuraansa, koska olen niin nolo ja ruma. Siinä vaiheessa ei päässä raksuttanut mitään, olin aivan shokissa. Seuraavat päivät menivät yksin ollen. Sain kasilla yhden kaverin, joka oli kanssani välitunneilla, muttei hänkään aina (hänellä oli tietenkin oma porukkansa). Kuulin koko vuoden kuinka nolo, ruma, läski, idiootti, laiska yms. olen. Minua tönittiin käytävillä, ruokalassa "vahingossa" kaadettiin tarjotin, haukuttiin rillipääksi ja tyylitiedottomaksi, hikeksi ja lintsariksi. Jos jouduin jonkun kiusaajan kanssa samaan ryhmään tekemään ryhmätyötä, minut pistettiin tekemään kaikki työ. Kuitenkin kun opettaja oli läsnä, he olivat kuin olisin ollut heidän paras ystävänsä.
~Tämän kasivuoden syyslomalla tutustuin äitini työkaverin tyttöön R'n. Meillä synkkasi heti yhteen, ystävystyimme ja olemme tästä lähden olleet parhaita ystäviä. En tiedä mitä tekisin ilman häntä. Hän on tukenut minua niin paljon, etten tiedä miten voisin kiittää häntä tarpeeksi.~
Tuli kuitenkin kasin talvi, ja me muutimme toiselle paikkakunnalle. Kuljin kasin loppuun samassa koulussa, vaikka matkaa pitikin kulkea kahdella junalla ja bussilla, ja matkaan meni lähes 2 tuntia. En kuitenkaan tahtonut vaihtaa koulua, koska uskottelin kaikille läheisilleni ja itselleni että kaikki on hyvin, ei kukaan kiusaa, jos joku kiusaakin se on minun syytäni. Eli kukaan ei tiennyt tästä asiasta. En itseasiassa muista tästä kasin keväästä yhtään mitään, se meni täysin sumussa.
Tuli syksy ja alotin ysin uudessa koulussa, uudella paikkakunnalla josta en tuntenut ketään. Ajattelin että nyt kaikki menee hyvin. Ei minua siellä kukaan kiusannut, mutten myöskään siellä kyennyt olemaan. Sain paniikkikohtauksia, en pystynyt aamulla lähtemään, itkin koulun vessassa, olin kokoajan ahdistunut. Tällöin vanhempani saivat tietää mitä oli tapahtunut menneinä vuosina.
Yritin käydä koulua normaalisti, mutten vain pystynyt siihen. Lopulta aloin käymään erityisopettajan luokassa, kolme tuntia päivässä ja opiskelin omaan tahtiini. Enempään en pystynyt. Minulla ei ollut elämänhalua, en jaksanut tehdä mitään, en innostunut mistään. En pystynyt menemään kauppaan, koska ihmisjoukot ahdistivat, en lähtenyt oikeastaan kotoota mihinkään melkein vuoteen.
Pääsin heti ysin alussa, kun nämä ongelmat alkoivat, matalan kynnyksen mielenterveysvastaanotolle. Kävin siellä säännöllisesti noin puoli vuotta, kunnes minulle hankittiin paikka nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Sain oman psykologin, ja kävin kerran viikossa hänen luonaan. Mietimme tulevaisuuttani ja kävimme menneisyyttäni lävitse. Mietimme apukeinoja ahdistukseen ja paniikkiin.
Minulla todettiin keskivaikea masennus, ahdistuneisuus- sekä paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Sain lääkkeekseni Seronilin joka nostettiin pian 30mg, mikä se on edelleen. En ole kokenut että se olisi suuremmin auttanut, mutta kuulemma vie suurimman terän ahdistukselta pois.
Kävin ysiluokan kahteen vuoteen. Ei, en jäänyt luokalle. Tarvitsin siihen hommaan vain kaksi vuotta, koska tilanteeni oli aika huono. Tämän viime kouluvuoden, jatkoin ysiä sairaalakoulussa Kellokoskella. Sain siis vihdoin nyt keväällä 2015 peruskouluni loppuun!
Olen niin kiitollinen heille jotka saivat minut tuohon sairaalakouluun. Se on kuin normaali koulu, mutta luokissa on n. kuusi oppilasta ja koko koulussa oli ehkä 30 oppilasta. Jokaiselle oppilaalle räätälöitiin oma lukujärjestys, ja opiskelua sai kevennettyä. Minullehan oli suuri saavutus jo se, että vaikeina päivinä ja muutenkin pääsin kouluun, koska se on ollut minulle suurin haastavuus. Pelkäsin koko vuoden, aletaanko minua taas kiusaamaan. Toisin kuitenkin kävi. Sain ihanan kaveriporukan, ja annamme vertaistukea jokainen toisellemme. Kaikilla on omat vaikeutensa taustalla.
Kaikesta huolimatta, jaksan hymyillä ja se on tärkein voimavarani! (kiitos siskolleni kuvanotosta toukokuussa!)
Nyt tulevana syksynä lähden Validiaan valmistavaan koulutukseen joka kestää vuoden. En koe olevani vielä valmis menemään lukioon, tai amikseen. Saan edelleen ahdistus- sekä paniikkikohtauksia ainakin kerran viikossa, julkisille paikoille meneminen on haastavaa, kotoa lähteminen ihan minne vain on todella vaikeaa ja välillä sängystä nouseminen tuntuu mahdottomalta. Olen kuitenkin mennyt parempaan suuntaan ja parempaa päin mennään koko ajan. Pelkään edelleen että minua aletaan kiusaamaan, pelkään oman ikäisiäni, en katso ketään silmiin, kuljen pää alaspäin kaikkialla, ja olen vieläkin jotenkin sitä mieltä että minussa on vikaa, kun minua on kiusattu. Todellisuudessa olen kuitenkin ujo, yliherkkä, kiltti ja tunnollinen. Eli olen kiusaajille helppo kohde.
Kiitos parhaalle ystävälleni R'lle tästä napsasemastasi kuvasta, minusta ja siskonpojastani!
Tälläinen oli pähkinänkuoressaan minun tarinani. Jos jäi mietityttämään jokin asia, kysy rohkeasti. Pahoittelen mahdollisisa kirjoitusvirheitä, annoin sormien vain juosta näppäimistöllä.
Mitä tykkäsitte erilaisesta postauksesta. Tahdon että tiedätte kuka tätä blogia oikeasti kirjoittaa.
